Pallo pomppaa kentältä käteeni. Pyörähdän ja syötän Jimille, joka odottaa korin alla. Paha onni, Lotta saa blokattua pallon Jimin kädestä ja alkaa kuljettaa sitä toista koria kohti.
Pysähdyimme juomaan. Pelin tilanne oli noin 65-32 ja oma joukkueeni pahasti häviöllä. Jätkien pelleilyt pelin alussa kostautuivat hyvin nopeasti, sillä sillä välin, kun he pelleilivät, tekivät tytöt koreja. Onneksi sain sentään suklaata.
Pahan takkiiniton jälkeen Lotta kutsui meidät luokseen. Kaapista löytyi Alias. Sanaselityksen sijasta selittämiseni muistutti lähinnä viittomakieltä. Nauroin itselleni silloin ja nauran yhä, kun muistelen, kuinka selitin tikkaa heiluttamalla päätäni villisti. Tyhmä minä.
Tälläisiä hetkiä ja päiviä toivon saavani kokea Meksikossa. Yksinkertaisia, normaaleja päiviä. Jos saan tuollaisia kokemuksia siellä, olen onnellinen. Olen varma siitä, että yksi elämäni suurimmista kokemuksista on normaali elämä.
maanantai 23. kesäkuuta 2014
Onni, jota on kuunneltava
Bertta pomppasi ojaan nuuskimaan. Vedin hänet ylös sieltä samalla, kun hölkkäsin eteenpäin. Kuono märkänä se hyppäsi sieltä ja tuli juoksemaan vierelleni. Juoksin traktorin jälkeä pitkin syvemmälle metsään. Ilta-aurinko paistoi selkäni takaa ja sai kuusien latvat näyttämään kultaisilta. Ohitin peltoja. Aurinko osui niihinkin. Vilja välkehti auringossa ja viljan yllä lenteli lintuja, jotka olivat pesineet maahan ja ympäröiviin puihin. Kaikki tuntui niin kevyeltä ja harmoniselta. Juokseminen tuntui hyvältä, ilma puhtaalta ja Berttakin oli kiltisti. Kotona minua oli odottamassa nistipata, omenapiirakka ja espanjankirjat.
Sillä hetkellä olin onnellinen. Onnellisuuksia on olemassa monenlaisia. Ne erottaa siitä, mitä ne saavat sinut tekemään ja miltä ne tuntuvat. Yksi onnellisuus pistää riehumaan ja nauramaan, toinen saa hymähtelemään itsekseen, kolmas halaamaan ystävää, neljäs saa tekemään typeriä asioita hetken huumassa ja viides kuplii vatsassa. Kuudes saa kuuntelemaan.
Sellaisena hetkenä, kun onnellisuutta on kuunneltava, on onnellisuus kaikkein rauhallisimmillaan ja raukeimmillaan. Sellainen onnellisuus ei tule pakottamalla, vaan sitä on odotettava. Pidän tästä rauhallisesta onnellisuudesta kaikkein eniten, sillä se on kaikkein tasaisin lukemattomista onnellisuuden muodoista.
Juuri sellaista onnellisuutta lähden etsimään Meksikosta. Onnellisuutta siitä, että saan olla olemassa juuri siinä, juuri silloin.
Sillä hetkellä olin onnellinen. Onnellisuuksia on olemassa monenlaisia. Ne erottaa siitä, mitä ne saavat sinut tekemään ja miltä ne tuntuvat. Yksi onnellisuus pistää riehumaan ja nauramaan, toinen saa hymähtelemään itsekseen, kolmas halaamaan ystävää, neljäs saa tekemään typeriä asioita hetken huumassa ja viides kuplii vatsassa. Kuudes saa kuuntelemaan.
Sellaisena hetkenä, kun onnellisuutta on kuunneltava, on onnellisuus kaikkein rauhallisimmillaan ja raukeimmillaan. Sellainen onnellisuus ei tule pakottamalla, vaan sitä on odotettava. Pidän tästä rauhallisesta onnellisuudesta kaikkein eniten, sillä se on kaikkein tasaisin lukemattomista onnellisuuden muodoista.
Juuri sellaista onnellisuutta lähden etsimään Meksikosta. Onnellisuutta siitä, että saan olla olemassa juuri siinä, juuri silloin.
Ympäriinsä
Kävelen ympäriinsä ja ajattelen yhtenään, kuinka tulen kaipaamaan kaikkea. En ainoastaan perinteisiä suomalaisia asioita, kuten saunan löylyä,takkatulta, metsää tai pulahdusta puhtaaseen järviveteen. Myös ruisleipä, villasukat, ksylitoli ja kouluruoka kuuluvat tähän päivänselvään listaan.
Arvelen kuitenkin, että tulen kaipaamaan täysin typeriäkin asioita. Veikkaan, että kaipaan itikoita, hyttysvoiteen hajua, kiireistä ja osittain tylsääkin arjen puurtamista koulukirjojen parissa, typeriä opettajia jotka eivät osaa asiaansa, sitä että mökin suihkusta loppuu lämmin vesi ja on pestävä hyytävällä vedellä, selkäkipuja mansikkamaata hoitaessa ja sitä, että suurin osa ihmisistä kohtelee minua itsenäni, eikä teinityttönä, kummajaisena,outona, tai järkyttävän erilaisena.
Kaikkia järkeviäkin asioita tulen kaipaamaan. Olen onnellinen siitä, että voin joka arkipäivä kulkea maksuttomaan, hyvälaatuiseen kouluun pyörällä huollettua ja turvallista pyörätietä pitkin tai kulkea bussilla niinä päivinä, kun lunta tulee kuin esterin perseestä ja nenäkarvat jäätyvät kiinni toisiinsa. Sen jälkeen pääsen arvostamaan sitä, kuinka saan ilmaista ruokaa koulussa ja voin käydä terkkarin ja opon luona silloin, kun he sattuvat olemaan paikalla. Tietysti mahtavaa on myös se, ettei poliiseja ja virkamiehiä tarvitse olla suostuttelemassa setelinipulla. Terveydenhuoltokin on auttanut useaan otteeseen.
Mahtavin puoli Suomessa on tasa-arvo. Sitä on vaikea huomata arjessa, kun siihen on tottunut. Ehkä vaihdossa ollessani tulen huomaamaan vielä kärkkäämmin, kuinka kaikki ihmiset, jopa minä erottelemme yhä miehet ja naiset alitajuntaisesti tai täydellä ymmärryksellä. Vaikka sellaisia ihmisiä saattaa olla olemassa, en tiedä yhtäkään ihmistä, jota ei turhauttaisi se, ettei hän tiedä jonkun ihmisen sukupuolta, tai sen muunnelmaa.
Vaikka tällä hetkellä arkirutiinit tylsistyttävät, olen varma, että tulen niitäkin kaipaamaan. Kaikki ystäväni jäävät tänne. Aina, kun tapaan jotain heistä, en voi estää itseäni ajattelemasta, että onko tämä siimeinen kerta kun näemme ennen lähtöäni. Jo muutamalle olen joutunut toteamaan;"Nähdään vuoden päästä". Siinä ei paljon hymyilytä.
Kaikkein eniten tulen kaipaamaan Emiliä. Olemme tottuneet näkemään toisiamme usein. Melkein päivittäin. Jollemme näe kasvotusten, juttelemme puhelimen kautta. Mitä tapahtuu, kun emme tee niin enää? Vaihtovuotemme alussa olemme yli kuukauden pitämättä minkäännäköistä yhteyttä. Voiko siihen tottua? Entä sitten, kun tulen takaisin?
Vaikka tässä iässä yli vuoden seurustelu tuntuu pitkältä, on se pieni aika verrattuna siihen aikaan, kun olen Meksikossa.
Arvelen kuitenkin, että tulen kaipaamaan täysin typeriäkin asioita. Veikkaan, että kaipaan itikoita, hyttysvoiteen hajua, kiireistä ja osittain tylsääkin arjen puurtamista koulukirjojen parissa, typeriä opettajia jotka eivät osaa asiaansa, sitä että mökin suihkusta loppuu lämmin vesi ja on pestävä hyytävällä vedellä, selkäkipuja mansikkamaata hoitaessa ja sitä, että suurin osa ihmisistä kohtelee minua itsenäni, eikä teinityttönä, kummajaisena,outona, tai järkyttävän erilaisena.
Kaikkia järkeviäkin asioita tulen kaipaamaan. Olen onnellinen siitä, että voin joka arkipäivä kulkea maksuttomaan, hyvälaatuiseen kouluun pyörällä huollettua ja turvallista pyörätietä pitkin tai kulkea bussilla niinä päivinä, kun lunta tulee kuin esterin perseestä ja nenäkarvat jäätyvät kiinni toisiinsa. Sen jälkeen pääsen arvostamaan sitä, kuinka saan ilmaista ruokaa koulussa ja voin käydä terkkarin ja opon luona silloin, kun he sattuvat olemaan paikalla. Tietysti mahtavaa on myös se, ettei poliiseja ja virkamiehiä tarvitse olla suostuttelemassa setelinipulla. Terveydenhuoltokin on auttanut useaan otteeseen.
Mahtavin puoli Suomessa on tasa-arvo. Sitä on vaikea huomata arjessa, kun siihen on tottunut. Ehkä vaihdossa ollessani tulen huomaamaan vielä kärkkäämmin, kuinka kaikki ihmiset, jopa minä erottelemme yhä miehet ja naiset alitajuntaisesti tai täydellä ymmärryksellä. Vaikka sellaisia ihmisiä saattaa olla olemassa, en tiedä yhtäkään ihmistä, jota ei turhauttaisi se, ettei hän tiedä jonkun ihmisen sukupuolta, tai sen muunnelmaa.
Vaikka tällä hetkellä arkirutiinit tylsistyttävät, olen varma, että tulen niitäkin kaipaamaan. Kaikki ystäväni jäävät tänne. Aina, kun tapaan jotain heistä, en voi estää itseäni ajattelemasta, että onko tämä siimeinen kerta kun näemme ennen lähtöäni. Jo muutamalle olen joutunut toteamaan;"Nähdään vuoden päästä". Siinä ei paljon hymyilytä.
Kaikkein eniten tulen kaipaamaan Emiliä. Olemme tottuneet näkemään toisiamme usein. Melkein päivittäin. Jollemme näe kasvotusten, juttelemme puhelimen kautta. Mitä tapahtuu, kun emme tee niin enää? Vaihtovuotemme alussa olemme yli kuukauden pitämättä minkäännäköistä yhteyttä. Voiko siihen tottua? Entä sitten, kun tulen takaisin?
Vaikka tässä iässä yli vuoden seurustelu tuntuu pitkältä, on se pieni aika verrattuna siihen aikaan, kun olen Meksikossa.
sunnuntai 1. kesäkuuta 2014
Mustavalkoinen värityskirja
Stressipommi, pakonomainen kiintymys,
aivojen toimintahäiriö
Seksuaalinen himo, ihastuminen, rakastuminen ja sen pohjalle rakentuva kiintymys palvelevat kehitysbiologian näkökulmasta ihmislajin kannalta keskeisintä asiaa: lisääntymistä ja edellytyksiä taata jälkeläisten kasvu pitkäkestoisen parisuhteen tarjoamissa turvallisissa olosuhteissa.
Kumppanin tuoksu vaikuttaa parivalintaan. Ihmiset rakastuvat tietynlaisen feromonituoksun omaavaan henkilöön. Perimältään erilaisten ihmisten hajut vetävät toisiaan puoleensa, mikä estää sisäsiittoisuutta ja takaa jälkeläisille hyvän geeniperimän
Hermovälittäjäaine setoriini kiihdyttää tai hillitsee aivosolujen toimintaa.
pelon, surun ja vihan tunteet laimenevat, tunnepohjainen oppiminen heikkenee ja empatian tunne
kasvaa.
Ihmiset eroavat synnynnäisesti siinä, kuinka voimakas rakastumisen tunne on.
Psykologinen puoli voi kestää vuosia, mutta elimistön kemiallinen rakastumisreaktio väistyy viimeistään puolessatoista vuodessa.
Tiede esittää rakastumisen hyvin mustavalkoisena ja monimuotoisuudessaan yksinkertaisena reaktiona. Sitä se onkin.
Jos olet koskaan rakastunut, tiedät, ettei se tunnu luonnon lailta.
Tärkeintä elämässä ei ole se, mitä sinulle tapahtuu, vaan se, mitä koet tapahtuvan. Tämän vuoksi et voi tai saa myöskään olla koskaan kateellinen kenellekään. Helpommin sanottu, kuin tekemättä jätetty. Mielestäni elämä on kuin mustavalkoinen paperi, joka antaa sinulle raamit asioille, mutta saat loppupeleissä itse päättää, millaisia värejä sinne lätkit. Jopa hyvin pienistä asioista oppii iloitsemaan, kun oikein harjoittelee. Vaikeampaa on se murehtimatta jättäminen, mutta sitäkin pitää harjoitella.
Olen rakastunut. Olen ollut rakastunut jo vuoden. Olen rakastunut monta kertaa sinä aikanakin. Uudestaan samaan henkilöön, Emiliin. Se on erittäin outoa, vaikka tuntuukin luonnolliselta.
Joskus vain vaivun hetkeksi itseeni ja häneen. Saatan katsoa häntä pitkään, tai vain vilauksen ja lämpimien väreiden jälkeen todeta että perkele mä rakastuin suhun taas. Ne väreet ovat kuin kylmät väreet, mutta niiden jälkeen iho ei ole kananlihalla, vaan koko pakki on hyvin rento ja autuaan onnellinen. Eikä päässä pyöri mitään muuta kuin hän.
Noita rakastumisia ei kannata aliarvoida. Ne eivät ole jokapäiväisiä, eikä niiden rakkauden tunteet ole ohimeneviä. Taustalla on koko ajan hiljainen tyytyväisyys siitä, että minulla on hänet, hänellä on minut ja näin on hyvä olla.
Näin pääsi tapahtumaan itse asiassa 28.2.2014, vaikka kuvan pistin vasta pari päivää sitten facebookkiin, kaikkien nähtäville.
Emil oli ostanut meille sormukset. Omani oli minulle hieman iso, ja hän rikkoi omansa. se sormus roikkuu edelleen kaulakorussani. Niiden jälkeen vaihdoimme sormuksia. Emilille antamani sormus ruostui hiljalleen hänen sormeensa, eikä omani ollut edelleenkään sopivan kokoinen. Päätimme ostaa uudet sorukset, jotka eivät mene rikki tai ruosteeseen. Halusimme pääkallot taustalla ajatus:"Kuolemaan saakka", mutta mikään kauppa ei sopivia myynyt. Ovat päheät nämäkin. Ja kerrankin löytyi minullekin sopivan kokoinen sormus. Pidän mustakultaisesta värityskirjastani.
aivojen toimintahäiriö
Seksuaalinen himo, ihastuminen, rakastuminen ja sen pohjalle rakentuva kiintymys palvelevat kehitysbiologian näkökulmasta ihmislajin kannalta keskeisintä asiaa: lisääntymistä ja edellytyksiä taata jälkeläisten kasvu pitkäkestoisen parisuhteen tarjoamissa turvallisissa olosuhteissa.
Kumppanin tuoksu vaikuttaa parivalintaan. Ihmiset rakastuvat tietynlaisen feromonituoksun omaavaan henkilöön. Perimältään erilaisten ihmisten hajut vetävät toisiaan puoleensa, mikä estää sisäsiittoisuutta ja takaa jälkeläisille hyvän geeniperimän
Hermovälittäjäaine setoriini kiihdyttää tai hillitsee aivosolujen toimintaa.
pelon, surun ja vihan tunteet laimenevat, tunnepohjainen oppiminen heikkenee ja empatian tunne
kasvaa.
Ihmiset eroavat synnynnäisesti siinä, kuinka voimakas rakastumisen tunne on.
Psykologinen puoli voi kestää vuosia, mutta elimistön kemiallinen rakastumisreaktio väistyy viimeistään puolessatoista vuodessa.
Tiede esittää rakastumisen hyvin mustavalkoisena ja monimuotoisuudessaan yksinkertaisena reaktiona. Sitä se onkin.
Jos olet koskaan rakastunut, tiedät, ettei se tunnu luonnon lailta.
Tärkeintä elämässä ei ole se, mitä sinulle tapahtuu, vaan se, mitä koet tapahtuvan. Tämän vuoksi et voi tai saa myöskään olla koskaan kateellinen kenellekään. Helpommin sanottu, kuin tekemättä jätetty. Mielestäni elämä on kuin mustavalkoinen paperi, joka antaa sinulle raamit asioille, mutta saat loppupeleissä itse päättää, millaisia värejä sinne lätkit. Jopa hyvin pienistä asioista oppii iloitsemaan, kun oikein harjoittelee. Vaikeampaa on se murehtimatta jättäminen, mutta sitäkin pitää harjoitella.
Olen rakastunut. Olen ollut rakastunut jo vuoden. Olen rakastunut monta kertaa sinä aikanakin. Uudestaan samaan henkilöön, Emiliin. Se on erittäin outoa, vaikka tuntuukin luonnolliselta.
Joskus vain vaivun hetkeksi itseeni ja häneen. Saatan katsoa häntä pitkään, tai vain vilauksen ja lämpimien väreiden jälkeen todeta että perkele mä rakastuin suhun taas. Ne väreet ovat kuin kylmät väreet, mutta niiden jälkeen iho ei ole kananlihalla, vaan koko pakki on hyvin rento ja autuaan onnellinen. Eikä päässä pyöri mitään muuta kuin hän.
Noita rakastumisia ei kannata aliarvoida. Ne eivät ole jokapäiväisiä, eikä niiden rakkauden tunteet ole ohimeneviä. Taustalla on koko ajan hiljainen tyytyväisyys siitä, että minulla on hänet, hänellä on minut ja näin on hyvä olla.
Emil oli ostanut meille sormukset. Omani oli minulle hieman iso, ja hän rikkoi omansa. se sormus roikkuu edelleen kaulakorussani. Niiden jälkeen vaihdoimme sormuksia. Emilille antamani sormus ruostui hiljalleen hänen sormeensa, eikä omani ollut edelleenkään sopivan kokoinen. Päätimme ostaa uudet sorukset, jotka eivät mene rikki tai ruosteeseen. Halusimme pääkallot taustalla ajatus:"Kuolemaan saakka", mutta mikään kauppa ei sopivia myynyt. Ovat päheät nämäkin. Ja kerrankin löytyi minullekin sopivan kokoinen sormus. Pidän mustakultaisesta värityskirjastani.
R-sana
Emil tuli melkein kaksi vuotta sitten kertomaan, että hän pitää minusta. Päissään. Facebookissa. -Ei kovin romanttiset lähtökohdat.
Emilin mukaan kaikki lähti siitä, kun vietimme aikaa kaveriporukalla Stockmannin neljännen kerroksen kahvilassa. Olin tutustunut muutamaan hyvään tyyppiin rippikoulussa, ja vietin aikaani heidän kanssaan. Rippikoulun aikana ystävystyimme nopeasti, ja olemme siitä asti heittäneet välillä aika roisiakin läppää. Niin kävi sinäkin iltana. En muista tarkalleen, mistä puhuimme, mutta viittasimme koko ajan väliseemme lesboiluun. Eipä sellaista oikeasti ollut meneillään, mitä selitimmekin asiasta tiukasti tiukaavalle jätkälle, Emilille.
Emil on sanonut, että olin silloin kaunis ja hän sen takia alkoi pitämään minusta. Itse muistan vain liian pitkät hiukseni, jotka koko ajan tunkivat suuhuni ja nenääni, naurunkyynelien mukana valuvat pikimustat kajaalini ja hiestä punaisena helottavan naamani. Ja tottakai minulla oli siihen aikaan tapana käyttää päähineenä sellaista karvareuhkaa, joka ei lainkaan auttanut minua viilentymään.
Kai sen kaiken "kauneuden" alla piili jotain, sillä tuo kovanaama viimein uskalsi kertoa pitävänsä minusta noin neljän kuukauden jälkeen. Taisin saada ensimmäisen sydänkohtaukseni sinä uutenavuotena. Olisi tehnyt mieli huutaa:"MITÄ VITTUA!" Ei lopulta vittua ollut, sillä hän uskalsi tehdä sen vielä uudestaankin, tällä kertaa kasvotusten. Tosin se tapahtui vasta muutama kuukausi lyhyen facebook-keskustelumme jälkeen.
Siitä meni vielä muutama kuukausi ennen kuin aloimme seurustelemaan. Sen aloittaminen venyi, sillä emme tunteneet toisiamme kovin hyvin.
Istuin keittiön pöydässä syöden iltapalaa, kun alkoi ärsyttämään. Miksei tätä vieläkään saa käyntiin? Hetken mietin, pitäisikö laittaa viestiä, kun jätkä vaikuttaa kovin avuttomalta joka suuntaan. Ei se osaa tai uskalla edes tuollaista kysyä. Periaatteessa se oli minulle aivan sama. Tai niin ainakin ajattelin. En kokenut menettäväni mitään, kun laitoin hänelle viestin:"Ollaankome nyt yhdessä vai ei?" Vastaus tuli aika perkeleen nopeaa:"Kyllä mun puolesta."
Emilin mukaan kaikki lähti siitä, kun vietimme aikaa kaveriporukalla Stockmannin neljännen kerroksen kahvilassa. Olin tutustunut muutamaan hyvään tyyppiin rippikoulussa, ja vietin aikaani heidän kanssaan. Rippikoulun aikana ystävystyimme nopeasti, ja olemme siitä asti heittäneet välillä aika roisiakin läppää. Niin kävi sinäkin iltana. En muista tarkalleen, mistä puhuimme, mutta viittasimme koko ajan väliseemme lesboiluun. Eipä sellaista oikeasti ollut meneillään, mitä selitimmekin asiasta tiukasti tiukaavalle jätkälle, Emilille.
Emil on sanonut, että olin silloin kaunis ja hän sen takia alkoi pitämään minusta. Itse muistan vain liian pitkät hiukseni, jotka koko ajan tunkivat suuhuni ja nenääni, naurunkyynelien mukana valuvat pikimustat kajaalini ja hiestä punaisena helottavan naamani. Ja tottakai minulla oli siihen aikaan tapana käyttää päähineenä sellaista karvareuhkaa, joka ei lainkaan auttanut minua viilentymään.
Kai sen kaiken "kauneuden" alla piili jotain, sillä tuo kovanaama viimein uskalsi kertoa pitävänsä minusta noin neljän kuukauden jälkeen. Taisin saada ensimmäisen sydänkohtaukseni sinä uutenavuotena. Olisi tehnyt mieli huutaa:"MITÄ VITTUA!" Ei lopulta vittua ollut, sillä hän uskalsi tehdä sen vielä uudestaankin, tällä kertaa kasvotusten. Tosin se tapahtui vasta muutama kuukausi lyhyen facebook-keskustelumme jälkeen.
Siitä meni vielä muutama kuukausi ennen kuin aloimme seurustelemaan. Sen aloittaminen venyi, sillä emme tunteneet toisiamme kovin hyvin.
Istuin keittiön pöydässä syöden iltapalaa, kun alkoi ärsyttämään. Miksei tätä vieläkään saa käyntiin? Hetken mietin, pitäisikö laittaa viestiä, kun jätkä vaikuttaa kovin avuttomalta joka suuntaan. Ei se osaa tai uskalla edes tuollaista kysyä. Periaatteessa se oli minulle aivan sama. Tai niin ainakin ajattelin. En kokenut menettäväni mitään, kun laitoin hänelle viestin:"Ollaankome nyt yhdessä vai ei?" Vastaus tuli aika perkeleen nopeaa:"Kyllä mun puolesta."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)