Ympäriinsä

Kävelen ympäriinsä ja ajattelen yhtenään, kuinka tulen kaipaamaan kaikkea. En ainoastaan perinteisiä suomalaisia asioita, kuten saunan löylyä,takkatulta, metsää tai pulahdusta puhtaaseen järviveteen. Myös ruisleipä, villasukat, ksylitoli ja kouluruoka kuuluvat tähän päivänselvään listaan.
   Arvelen kuitenkin, että tulen kaipaamaan täysin typeriäkin asioita. Veikkaan, että kaipaan itikoita, hyttysvoiteen hajua, kiireistä ja osittain tylsääkin arjen puurtamista koulukirjojen parissa, typeriä opettajia jotka eivät osaa asiaansa, sitä että  mökin suihkusta loppuu lämmin vesi ja on pestävä hyytävällä vedellä, selkäkipuja mansikkamaata hoitaessa ja sitä, että suurin osa ihmisistä kohtelee minua itsenäni, eikä teinityttönä, kummajaisena,outona, tai järkyttävän erilaisena.
  Kaikkia järkeviäkin asioita tulen kaipaamaan. Olen onnellinen siitä, että voin joka arkipäivä kulkea maksuttomaan, hyvälaatuiseen kouluun pyörällä huollettua ja turvallista pyörätietä pitkin tai kulkea bussilla niinä päivinä, kun lunta tulee kuin esterin perseestä ja nenäkarvat jäätyvät kiinni toisiinsa. Sen jälkeen pääsen arvostamaan sitä, kuinka saan ilmaista ruokaa koulussa ja voin käydä terkkarin ja opon luona silloin, kun he sattuvat olemaan paikalla. Tietysti mahtavaa on myös se, ettei poliiseja ja virkamiehiä tarvitse olla suostuttelemassa setelinipulla. Terveydenhuoltokin on auttanut useaan otteeseen. 
   Mahtavin puoli Suomessa on tasa-arvo. Sitä on vaikea huomata arjessa, kun siihen on tottunut. Ehkä vaihdossa ollessani tulen huomaamaan vielä kärkkäämmin, kuinka kaikki ihmiset, jopa minä erottelemme yhä miehet ja naiset alitajuntaisesti tai täydellä ymmärryksellä. Vaikka sellaisia ihmisiä saattaa olla olemassa, en tiedä yhtäkään ihmistä, jota ei turhauttaisi se, ettei hän tiedä jonkun ihmisen sukupuolta, tai sen muunnelmaa. 
   Vaikka tällä hetkellä arkirutiinit tylsistyttävät, olen varma, että tulen niitäkin kaipaamaan. Kaikki ystäväni jäävät tänne. Aina, kun tapaan jotain heistä, en voi estää itseäni ajattelemasta, että onko tämä siimeinen kerta kun näemme ennen lähtöäni. Jo muutamalle olen joutunut toteamaan;"Nähdään vuoden päästä". Siinä ei paljon hymyilytä.  
   Kaikkein eniten tulen kaipaamaan Emiliä. Olemme tottuneet näkemään toisiamme usein. Melkein päivittäin. Jollemme näe kasvotusten, juttelemme puhelimen kautta. Mitä tapahtuu, kun emme tee niin enää? Vaihtovuotemme alussa olemme yli kuukauden pitämättä minkäännäköistä yhteyttä. Voiko siihen tottua? Entä sitten, kun tulen takaisin?
Vaikka tässä iässä yli vuoden seurustelu tuntuu pitkältä, on se pieni aika verrattuna siihen aikaan, kun olen Meksikossa.