Miten paljon voikaan merkitä se, että saa painaa kätensä paljaan lapaluun päälle toisen nukkuessa. Tuntea ihon lämpo, sileys ja pehmeys. 70 vuoden päästä tuo iho on ryppyinen, viltto ja vanha. Silti se tulee aiheuttamaan saman verran tunteita, kuin nykyään. Mahdollisesti vielä paljon enemmän.
Minussa elää hiljainen varmuus siitä, että jaksan kuunnella Emilin horinoita vielä pitkään.¨
Vaihtovuoteni kuuluisi vahvistaa suhdettamme juurikin sen vaikeuden vuoksi.
Pelkään sitä, kuinka muutumme ja meidän kuuluukin muuttua vuoden aikana. Tilanne on vaikea, sillä olemme yhdessä, muttemme kuitenkaan voi olla kahdestaan. Ikävän sijasta pelkään eniten sitä, että alamme inhimillisesti unohtaa. Kahden keskiset vitsit, tavat ja tottumukset tulevat muuttumaan. Niiden muuttuminen korostuu huomattavasti palattuani vaihdosta, sillä emme muutu toistemme mukana vaan täysin itseksemme ja yritämme sitten yhtäkkiä saada taas palapelinpaloja yhteen. Entä, jos se ei onnistu?
Rajoitan yhteydenpitoa vaihtoni alussa. Pidämme hieman yli kuukauden tauon puhumisessa, ja senkin jälkeen pidämme sen pienenä. Miten me, jotka olemme tottuneet näkemään melkein päivittäin pystymme olemaan hiljaa niin kauan? Pisin tauko yhteydenpidossa on ollut noin viikko ja pisin aika, jona emme ole nähneet toisiamme on noin puolitoista kuukautta. Tulee olemaan ainakin erilaista.
Meidänkin täytyy kokea se, kuinka pystymme olemaan onnellisia pitämättä jatkuvasti yhteyttä.
Eniten minua pelottaa hetki jona näen Emilin viimeisen kerran ennen vaihtoani:"Hei hei, nähdään 10 kuukauden päästä. Lupaan tulla takaisin".
Vittukun itkettää jo nyt.
Minun rakas
VastaaPoista