Pidän oikein tiukasti kiinni tikapuista. Talon katot viistävät jalkojani. Tarkkailen hengitystäni ja rauhoitan sen. Pysähdyn hetkeksi istumaan. Tuuli kasvoilla muistuttaa, kuinka korkealla olen. Varovasti hymy hiipii kasvoilleni ja rentoudun. Ylöspäin on vielä matkaa. Jalkaa toista korkeammalle. Sentti sentiltä hivuttaudun ylöspäin. Tikkaat jatkuvat ja jatkuvat. Sormeni palelevat. lämpötila on laskenut ja täällä tuulee. Tikkaat loppuvat ja seisahdun. Näky ei ole henkeä salpaava, korkeus on. Harjoittelen hengittämään normaalisti. Siinä onnistuttuani jatkan matkaani. ja taas se unohtuu. Ei ihme, alla vain ohut metalliverkko ja pari pulttia. Laitan silmät kiinni. Huono idea. Jatkan taas matkaa. Olen nosturin päässä. metalliverkon päällä, jota pitää kiinni pari vaivaista pulttia. Tämän on pakko kestää, kestäähän se rakennusmiehiäkin. Astun silti pois, vakaammalle alustalle ja pidän kiinni kaiteista takaisin kävellessäni. Samalla huomaan, että pääsisin vielä korkeammallekkin. Pakko mennä. nyt kun on tilaisuus. Taas tikapuut. Tällä kertaa vain ympärillä ei ole minkäänlaista suojakaarta. Pieni horjahdus ja arkku kutsuu. Ei mikään houkutteleva ajatus. Jatkan silti ylöspäin. Ylhäällä on taso, johon voisi mennä seisomaan. Kokeilen sitä. Se heiluu. paljon. Jään seisomaan tikapuille ja käännän kasvoni auringonlaskun suuntaan. Se on punainen. En ollut vielä huomannutkaan. Kultaisenpunaista kauneutta katsellessani rauhoitun kummasti. Alas mentiin kuitenkin rivakasti ja kädet vakaasti tikapuilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti