Oltiin Jenitan kanssa kiipeilemässä taas vaihteeksi. Tulipa siinä kerrankin räpsittyä pari kuvaakin. Huom. nää on tosi räpsyjä. ja ne on ihan tärähtäneitä, kun paska kamera, eikä suostu tarkentamaan, kun kohde liikkuu, mutta eipä mulla ollu parempiakaan tähän hätään. Syyttäkäämme siis "hirmuista" vauhtiani paskasta laadusta.
Kiipeilyssä yksi parhaista asioista on reitin salitseminen. Kun roikut siellä jossain kolmen metrin korkeudessa pikkurillis varassa ei ole paljon aikaa miettiä, että mistäköhän sitä ottais kiinni. Jos jäät siihen haikailemaan huomaa aika nopeasti olevansa taas narun varassa, kun ei jaksa. Sen olen huomannut monesti, mutta siltikin otan liian vaikeita reittejä, joita en sitten pääsekkään. Oon tullu melkein huipulta alas kesken matkan ihan liian monta kertaa.
Seinällä kiipeeminen on paljon järjenperäisempää, kuin puissa, tai jossain sellaisessa. Siin sä suunnittelet ja ajattelet kiivetessäs. Puissa menee aikalailla vaan vaiston varassa. Ja siellä saattaakin istahtaa oksalle ihmettelemään.
Luonnossa ihaninta on, kun istut korkeimalla olevalle oksalle puun latvaan onnistuneen kiipeämisen jälkeen. Tuuli tuntuu kivasti kasvoilla ja heiluttaa hiuksia. Siinä vaan kattelet maisemia auringon laskiessa. napit korvissa ja hyvää musiikkia, tai sitten ihan vaan hiljaisuutta kuunnellen. Näköalat puusta on kyllä paljon makoisammat, kuin kiipeilyseinän huopulta. Eipä sinne pahemmin jäädä mitään kattelemaankaan. tullaan vaan selkä edellä ilmassa alaspäin.(siitäpä muulla ei olekkaan kuvaa, mutta sä istut sen narun varassa ja varmistaja laskee sut alas)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti