Heräsin, kun isä varovasti ravisteli. Oli vielä pimeää, mutta minun pitäisi nousta ylös ja syödä nopeasti. Aikaa ei ollut enää liikaa, jos halusin ehtiä mukaan kilpailukiertueelle. Iso kassi odotti pakattuna eteisen lattialla. Syötyäni nappasin sen siitä ja lähdin juoksujalkaa bussipysäkille.
Pitikin jättää näin tipalle. Pakko juosta. Korkokengät eivät auta asiaa. Pitikin laittaa ne nyt jalkaani. Jalkojani kivistää. Ja tänään pitäisi vielä tanssia. "Perhanan korkkarit!"
Katselen ympärilleni ja hiljennän hieman vahtia. Keuhkoni melkein halkeaa. Katulamput näyttävät surullisilta. Tiet ovat sinisiä. Ykinäinen liikennevalo vilkuttaa punaista jalankulkijoille. En jää odottamaan, että se vaihtuisi vihreäksi. Autoja ei näy misään. Harpoin tien yli vikkelästi. Joku koira on intoutunut ulvomaan. Se kerää mukaansa muidenkin äänet. Parin kulman takana odottaa bussipysäkki. Lisään hieman vauhtia, ehkä vähän liikaakin. Korkokenkäni lipsuvat pitkin liukasta ja vetistä tietä. Yksi lipsahdus, korkokenkä törmää toiseen ja alan kaatua eteenpäin. Yritän ottaa vastaan käsilläni, mutta ne vain harovat ilmaa. Tiiliseinä ilmaantuu näköpiiriini, aivan liian lähelle. Pääni jysähti siihen.
Nousin kontilleni kylmästä kankeana. Olin tainnut maata siinä jonkin aikaa. Otin kännykän taskustani ja katsoin siitä kelloa. Voisin ehtiä seuraavaan linja-autoon. Täytyy juosta. Hetkinen, käteni on veressä. Mitäkummaa? No, sen on täytynyt osua seinään kaatuessani. Minua pyörrytti vielä vähän. Ajatus kulki jähmeästi. Nousin silti seisaalleen ja jatkoin matkaani juosten.
Pääsin bussipysäkille juuri, kun bussi tuli. Nousin hengästyneenä sisälle ja istuin takapenkille. Minun oli pienestä pitäen ollut pakko istua siellä. Painoin pääni ikkunaa vasten. Se tärähteli kivasti. En tiedä, miksi pidän siitä. Se on jollain hassulla tavalla rauhoittavaa. Bussiin tuli lisää ihmisiä. Katsoin laukkuni vielä käpi. Kaikki oli, balettitossuista eväisiin. Tutkiskelin kättäni. Aira ei pitäisi siitä. Hän piti tarkkaa rajaa mustelmistakin. Hänen mielestään baletti on pelkkää kauneutta ja täydellisyyttä. Näytämölle ei ihmisten viat kuuluneet. Puhdistin kättäni nenäliinalla, kun vatsani alkoi kouristella. Ei ne voi nyt alkaa. Vastahan viime viikolla vaihtelin sidettä pikkuhousuihini. Painoin alavatsaani kädelläni. Se ei auttanut. Sinnittelin omalle bussipysäkilleni ja painoin nappia.
Heti, kun pääsin ulos bussista kaivoin taskupeilin laukusta, nostin paitaani ja laskin farkkujani hieman. Vatsassani, lonkkaluun kohdalla oli jotain. Mustaa ja suttuista. Katsoin peilini kautta sitä. "Mitä ihmettä?" Lapaluuni kohdalla oli tatuointi. Ainakin se näytti tatuoinnilta. "Mutta miten ihmeessä?" Vatsassani oli kuva sudesta. Sen päästä, tarkemmin sanottuna. Hyvästi baletti-ura. Tarkastelin sutta paremmin. Se oli hyvin kaunis. Se oli muuten musta, mutta sen silmät olivat siniset. Yhtä meren siniset, kuin omanikin. Minulla ja sudella oli samanlaiset silmät. Sen silmät olivat jotenkin eläväiset. Todella aidon näköiset. Oli pakko nauraa itsekseni sillä hetkellä, kun tuijjotin tatuointiani, mikä oli minulle hetki sitten ilmestynyt. Miten tämä on mahdollista. Tuijjotin sen silmiä, jotka tuijjottivat suoraan minuun. Hetkonen, hetki sittenhän se katsoi suoraan eteensä. Ääh, minun on ollut pakko heilauttaa peiliä. Uskottelin niin itselleni, kunnes tatuointini räpäytti silmiään.
Pudotin peilin ja minun teki mieli juosta. Mutta mihin suuntaan lähtisin. Mitä karkuun juoksisin. Vaaniko kukaan edes minua. Miten voin selittää tatuoinnin. Ja kenelle. Sanonko vain, että halusin jättää hyvästit tuosta noin vain elämälleni, baletille. Ja kenelle nuo asiat kertoisin. Arjalla olisi varmasti asiasta sanottavaa, mutta isäni vain kannustaisi. Itselleni varmaan vain sepittelen satuja. Satua, että heräisin kohta, eikä mitään olisi tapahtunut. Voi kun heräisinkin. Mutta harmillisesti tiedän, etten voi. Heräisin omasta sängystä, eikä kädessäni olisi ruhjetta, eikä päätäni jyskyttäisi. Minun on pakko mennä teatterille ja ilmoittaa, että minulla on huono olo. Huokaisten istuin penkille katoksen alle ja painoin pääni polviin.
Kuu tuli esiin pilven takaa. Ilma, johon kuun valo osui näytti kultaiselta ja kimaltelevalta. Ilma säkenöi ja rätisi. En ollut koskaan ennen nähnyt mitään sellaista. En ollut koskaan myöskään nähnyt liikkuvaa tatuointia. "Niin, tatuointi", vedin paitaa ylös ja katsoin sitä. Se vinkkasi minulle silmää. Se oli järkyttävän todellista.
Halusin koskettaa kuun valoa. Siinä oli jotain kaunista. Kuin sen voisi ottaa käteen ja laittaa taskuun talteen. Ojensin käteni valoon bussipyskin varjosta. Se alkoi muutua. Vetäsin sen sähköiskun saaneena takaisin. Se oli sama käsi, kuin äskenkin. Työnsin sen takaisin valoon. Siihen kasvoi mustia haituvia. "Hyi yäk!" vetäisin sen pois. Varjossa se oli taas ihmisen käsi. Pistin molemmat käteni valoon. Ne muuttuivat hyvin nopeasti suden käpäliksi. Jokin veti minua valoon. Laitoin koko käsivarteni valoon, mutta se ei riittänyt. Työnsin pääni kuun valoon. Se kutitti ja kihelmöi. Valo tuntui painavalta ja paksulta. Höh, vaatteeni ja saappaani repeilivät kasvaessani ja muuttuessani. Hölmö minä, murehdin nyt sellaisista asioista, kun pitäisi muuttua sudeksi muutumista. Se oli kuitenkin mukavaa ja sai vatsani kihelmöimään kivasti. Se oli aivan luonnollisen tuntoista.
Katsoin itseäni kaupan ikkunan heijastuksesta. Näytin aivan siltä tatuointini sudelta. Kuulin takaani ulvontaa ja haukkumista. Käännyin ja näin puistossa susilauman. He selvästi odottivat minua. Jolkottelin heidän luokseen. Valkoinen, suuri naarassusi nyökkäsi minulle ja kääntyi;"Tervetuloa joukkoomme, Miia". Seurasin häntä muiden mukana metsään. Kuu oli punainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti