Lehmänkaatajaiset

Kun Suomessa mennään katsomaan jääkiekko-ottelua ja kohistaan rajuista taklauksista, täällä Meksikossa mennään samalla tyylillä katsomaan, kun cowboyt kaatavat lehmiä. Koko konseptin ideana oli katsoa, kun lajissaan taitavat osaajat lassosivat ja kaatoivat lehmiä.
Vaikka hullulta kuulostaakin, niin näissä lajeissa on samanlainen henki.

Ja kuten aina, naisille oli oma sarjansa: muodostelmaratsastusta

Lopuksi päästiin näkemään nuoren hevosen kesytysyritykset ja pukittelu.

Meksikon värit

Machokulttuuri

"Mitä o machokulttuuri"
Ainiin, kaikille ei ole selvää, mitä sana machokulttuuri tarkoittaa, joten ajattelin kertoa.

Ensin perehdytään siihen, mitä on machous.
Miehinen mies on macho. Machous on miehisyyden korostamista. machomiehet ovat ylpeitä siitä, että he ovat miehiä. Machomiehet eivät halua vaikuttaa heikoilta, varsinkaan naisten edessä.

Machokulttuurin näen niin, että machous on yleinen arvo. Naisilla ja miehillä on omat paikkansa, eikä rajoja kuulu ylittää. Miehillä on suurempi sana-arvo kuin naisilla ja toisin kuin pohjoismaissa, perheen pää on isä.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä että jokainen mies olisi tyranni joka välittää ainoastaan omasta voimastaan. Nimittäin voiman mukana tulee vastuu. Mies on vastuussa pitää perheensä turvassa ja ruokittuna. Miehet kohtelevat naisia hyvin, kuin prinsessoja kohdellaan.

Käytännössä machokulttuuri minulle esittäytyy näin:
On itsestäänselvyys, että kysyn isältäni lupaa mennä jonnekin.
Kaikki miespuoliset henkilöt ovat kohteliaita minulle ja kohtelevat minua kuin olisin arvokas ja herkkä esine.
Homous on tabu.
Jos haluan horjuttaa miespuolisen henkilön itsetuntoa, kutsun häntä naiselliseksi.

Vastapuolena machokulttuurista kaikki naiset haluavat olla oikein naisellisia. He koristelevat hiuksensa värikkäillä  nauhoilla ja pannoilla päivittäin, he pitävät hameiden ja mekkojen pitämisestä ja käyttäytyvät tyttömäisesti.
   Ja ei unohdeta sitä, että jokaisen vahvan miehen takana on rakastava vaimo.

Ainoana huonona puolena tästä konseptista olen löytänyt sen, että tutustuminen jätkiin kaverimielessä on hyvin vaikeaa. Heidän silmissään he näkevät minut ensin naisena ja vasta sen jälkeen itsenäni. Yleisesti ottaen he osaavat kiinnostua minusta ainoastaan romanttisessa mielessä. Ja he luulevat että minäkin ajattelen niin, koska täällä ei ole kovin yleistä, että muijat voi olla kavereita jätkien kanssa ihan ilman mitään taka-ajatuksia.

Tähän loppuun ajattelin näiden kuvien kautta kertoa että kaverisuhteen luominen  jätkien kanssa on mahdollista.

Lastenpyöräretki

Kun host-isäni kysyi minulta, haluaisinko yrtittää pyöräillä 60 kilometriä, en heti täysin tyrmännyt ajatusta. Se pieni epäilys siitä että pystyisin siihen puski minut edes yrittämään. -Enhän minä mitään voisi hävitä siinä.

Retken tarkoitus oli ajaa täältä Zacatecasista läheiseen kaupunkiin Jereziin. Ajoimme autolla kaupungin laitaiselle huoltoasemalle ja otimme pyörämme ulos autosta. Huoltoaseman vessakäyntien jälkeen isäni pisti minulle kypärän päähän ja käski pysymään jonon perässä.

Painoin perseeni penkkiin ja polkaisin isäni perään. Sen ensimmäisen polkaisun jälkeen tiesin, etten tulisi tekemään sitä. En sillä pyörällä. Kun polveni kolahti kyynärpäätäni vasten pyörän pienuuden takia tajusin, etten millään keinolla pystyisi ajamaan kuuttakymmentä kilometriä kun jo kymmenen metriä vaati spinningtyyppistä jalkojen vispausta.
  Suomalaisen sisun tähden jaksoin yrittää jopa kaksi kilometriä alamäkeen.

Onneksi äitini ajoi autolla hitaasti perässämme juuri tälläisiä tapauksia varten. Kun ajoin tiensivuun ja pysähdyin hän hiljensi ja pysähtyi viereeni. Vastaukseksi kerroin hänelle kuinka pieni pyörä on, ja että minun olisi oltava spinningmestari pyöräilläkseni sillä Jereziin.
   "No joo, se onkin sun pikkuveljen pyörä"

Nyt kaikille tiedoksi, että mun pikkuveli on kahdeksanvuotias.

Joten tämän vuoksi heräsin sunnuntaiaamuna kuudelta ja olin ulkona talosta jo puoli seitsemältä. Onneksi sentään Jerez oli sen arvoinen:

Vakavasti hauska

"Emmi, tulisitko istumaan tähän viereen", host-isäni pyytää.  Hän istuu sohvan reunalla ja taputtaa tyhjää tilaa vierellään. Hän istuu jäykästi, suoralla selällä, jalkaterät suoraan minuun osoittaen. Hän näyttää ensimmäistä kertaa totiselta. En ole ennen nähnyt häntä ilman hänen ainaista hymyilyään. Kurtistan kulmiani ihmetellessäni tilannetta, astun lyhyet askeleet sohvan reunalle ja istuudun siihen. Isäni katsoo minua suoraan silmiini ja kysyy:"Oletko sinä onneton täällä?" Ihmettelen. "Tottakai olen, kaikki on hyvin", vakuuttelen. Hän ei vakuutu, vaan jatkaa:"Me olemme tässä äitisi kanssa miettineet, että onko kaikki hyvin, kun sinä et tunnu oikein hymyilevän."

   Sen keskustelun jälkeen havahduin siihen; minä en hymyile.  

   Suomessa perusilmeeni on rauhallisen tyyni. Miltein vakava. Sillä ilmeellä viestitän, että kaikki on hyvin, enkä tarvitse apua tai toisten huolehtimista. Se ilme kertoo muille, että kaikki on normaalisti. Itse asiassa olen huomannut, että aivoni kuvittelevat minun hymyilevän, vaikka oikeasti kasvoni ovat perusilmeellä, vakavat. Täällä vakava tarkoittaa, että kaikki on huonosti ja tarvitsen muiden apua. On ihmeellistä, kuinka suomalainen kulttuuri on näin syvällä minussa.

    

Ennen lähtöäni, tehdessäni päätöstäni lähteä vaihto-oppilaaksi sain suurimman syyni lähteä vaihtoon vakavuudestani. Aloin väsyä siihen, miten ajattelin kaikkea niin syvällisesti. Vakavuus väritti kaikkea sitä, mitä tein. Ennen kaikkea pohtiminen, asioiden ohittamattomuus ja totuuden etsiminen melkein kaikesta olivat osa jokaista arkipäivääni. Aloin myös ahdistua sen faktan edessä, etten koskaan pysty löytämään vastausta jokaiseen kysymykseeni. Ja kun niitä kysymyksiä tuli lisää jokainen päivä. Miten helppoa olisikaan ollut syödä rauhallista perheillallista ja jutella mukavia, mutta ei, minä pohdin.  Olisi tehnyt mieli heittää aivot ikkunasta ulos ja olla ajattelematta. Aloin kaipaamaan huolettomuutta ja hetkessä elämistä.

   Latinalainen kulttuuri tuntui tarjoavan sitä. Kaikkialta, mistä asiasta luin, löysin samanlaisen kuvauksen heistä; he vaikuttivat lämpimiltä, perhekeskeisiltä, ystävällisiltä ja mikä kaikkein tärkeintä, huolettomilta. Rakastin jo valmiiksi spontaaniutta, joten maan kulttuuri tuntui sopivan minulle täydellisesti. Päätin silloin, että opin heidän elämäntyylinsä. 

    Tulin tänne oppimaan. Tärkein missioni tänne lähtiessäni oli oppia. Niin aion yhäkin tehdä. Oppiminen on syy, miksi olen täällä. Varjopuolena tässä, on se, että jokaiseen oppimiseen liittyy kasvukipuja. Kasvaminen kun ei koskaan tapahdu helposti, ponnistelematta. Ponnisteluni huomaan siitä, kuinka väsynyt olen ajoittain. Toisella kielellä kokoaikainen puhuminen ja ajatteleminen väsyttää minua niin henkisesti kuin fyysisestikin. Sen lisäksi elän toisenlaisessa kulttuurissa, joten minun on käyttäydyttäväkin eri tavalla. Se on joskus hyvin uuvuttavaa. Välillä jotkin pienet erilaisuudet, joista ei tarvitsisi lainkaan välittää saattavat tuntua hyvin vaikeilta. Kasvukivut voivat olla välillä vaikeita. varsinkin silloin, kun en ymmärrä niiden olevan niitä.

    Väsymys on merkki siitä, että opin. En olisi väsynyt, jos viettäisin kaiken aikani neljän seinän sisällä, katsellen Netflixiä kaikessa yksinäisyydessäni. Väsymys on siis hyvä asia. Olen kiitollinen siitä jollain hullunkurisella tavalla. Kuin urheilun jälkeen olen onnellinen siitä, että lihaksiini sattuu.

     Välillä kasvan niin, etten huomaa sitä itse. Kielitaitoni on kehittynyt kuin huomaamatta. Nykyään puhun espanjaa melkein asiaa ajattelematta, vaikka aluksi tarvitsin sanakirjaa kaikkeen normaaliin toimintaa, kuten suihkussa käymiseen. Alan tuntea käyttäytymissäännötkin tässä uudessa kulttuurissa. Enää en tunne vaivaantumista jaellessani poskipusuja ventovieraille ihmisille. Se on normaalia. Ja pystyn käyttämään farkkuja melkein kolmenkymmenen asteen kuumuudessa. Sehän on vain lämmintä, ei kuumaa. 

     Välillä omat reaktioni yllättävät minut. On yllättävää, kuinka nopeasti ehdin tottua kaikkeen uuteen, hyväksyä ne ja olla, kuin se asia olisi aina ollut olemassa. 

Vaihtovuosi on uuteen maahan ja kulttuuriin tutustumista ja siinä elämistä. Uusien asioiden kohtaamista, niiden hyväksymistä ja niiden kanssa elämistä. Vielä enemmän se on kuitenkin omaan kulttuuriini tustustumista ja yhä syvemmin itseensä tutustumista ja kasvamista.  Voin nyt nähdä oman kulttuurini uusin silmin, kun pystyn vertaamaan sitä tähän kulttuuriin, missä nyt elän. Pystyn myös näkemään tämän kulttuurin eri tavalla, kuin ihmiset, jotka ovat eläneet täällä koko ikänsä. Minulla on jotain, mihin verrata. Eikä miltein mikään asia ole enää itsestäänselvyys.

    Itseasiassa tämä kokemus vain kiihdyttää pohtimistani. Mutta en tunne sen haittaavan minua. Olen alkanut oppimaan itsestäni yhä enemmän. Olen löytänyt itsestäni uusia puolia. Kuten sen, etten olekaan niin ujo, kuin olen aina kuvitellut. Ja ehkä minä osaankin naurattaa ihmisiä ja saada suuremmankin joukon kuuntelemaan juttujani. Olen yhtä aikaa vakava ja hauska, enkä pelkää haasteita. Tämän kaiken jälkeen tiedän varmemmin, että selviän niistä.

    Vaikka olen löytänyt itsestäni paljon uusia puolia, en ole muuttanut sitä, mitä olen. Olen vain kasvanut. Vakavuus ja Pohtiminen on sitä, mitä minä olen. Se ei kuitenkaan tarkoita, etten voisi olla mitään muuta. Vaikka jotkin asiat ovat toistensa vastakohtia, voin olla niitä molempia. Minun ei tarvitse yrittää muuttaa itseäni, voidakseni olla jotain muuta, mitä olen aiemmin ollut.

    Mitä muutakaan voisin olla, kuin oma itseni.

Tavallinen elämä täällä on onnellista. Kaikkein parasta tässä kokemuksessa on normaali arkielämä. Eikä enää edes poskiini satu iltaisin kaikesta tästä hymyilemisen määrästä riippumatta.

Terveisin Emmi, leveän hymyn kera.