Jotain tolkkua - empä usko

Aion kirjoittaa vaihtovuodestani hyvin erilaisella tavalla, kuin muut vaihtarit. Tai niin olen ainakin suunnitellut.
     Minulla on aina ollut tapana tehdä asiat hieman erilaisella tavalla. Kun muut kertoivat kulkevansa omia polkujaan, ymmärsin minä, että kiipeilen puissa omia reittejäni. Ne eivät suinkaan mene aina sitä lyhintä ja helpointa tietä. Nuorempana, muutama vuosi sitten ajattelin, että korkeammalla pääsee nopeampaa. Lentäväthän lentokoneetkin juuri sen nopeuden vuoksi. Sen tähden olen aina vetänyt korkealta ja kovaa.
    Nielen vieläkin sitä tosiasiaa, etten voi voittaa kaikkea.
    Päätin, etten aio hävitä, vaan kehitän oman tapani. Kun on kategoriassaan yksikseen, ei kukaan voi olla parempi, olenko oikeassa?Tuo tsradegia on toiminut ainakin tähän asti, joten aion jatkaa sitä. Ja pidän siitä. Saan määrittää itseni ja tehdä asiat niin kuin itselleni hyväksi tunnen.
    Vaihtovuodestani kirjoittamiseni tapahtuu "syvemmällä tasolla", eli saatte unohtaa käytännön asiat ja tapahtumat ja kuunnella kokemuksiani. Perkele sehän tarkoittaa että puhun itsestäni koko ajan. Tavallaan.
     Tekstien idea on olla mahdollisimman aito ja sensuroimaton. Sen takia asiat saattavat mennä joskus absurdille tasolle, joita edes minä en ymmärrä parin vuoden päästä, kun olen jo unohtanut, mitä haluan sanoa tekstissäni. Perkele pitäis saada tähän jotain tolkkua.

(Kuva otettu vuosi-pari sitten Rukalta)

Alan ymmärtämään, kuinka paljon minulla on kirjoitettavaa. Juuri sellaisia tajunnanvirtoja, joita olen pitänyt sisälläni koko lukukauden. Ja aion olla sensuroimaton!

Zacatecas, Mèxico

Asdfghjkl. Ymmärrys iskee. Lähden 6.8.2014 vaihto-oppilaaksi Meksikoon, kaupunkiin nimeltä Zacatecas. Sen alkaa ymmärtämään vasta tässä kohdassa, kun jo tutustun hiljalleen isäntäperheeseeni sähköpostin välityksellä. 

   Nyt on sellainen olo, että saisinko laastaria kiitos, sillä tuntuu, että aivoni pursuavat jostain kohdasta ulos: TÄTÄ ON ODOTETTU!

   Yleensä pidättäydyn mahdollisuuksien mukaan saamasta minkäänlaisia ennakko-oletuksia, mutta siitä huolimatta uskon jo tietäväni, millaisia asioita siellä koen.

   Pelkojani ovat kaipuu Suomeen, kulttuurishokki, kielitaidottomuus ja tylsä arki. Odotuksiani ovat uudet ihmiset, tilanteet, kaikki pienet arkipäiväiset huomiot, ihmisten läheisyys ja välittävyys,kielitaidon koheneminen, tulevat ystävät ja läheinen perhe. Taidan tarvita pari syötäkin ja henkselit, kun meinaan housuistani ulos hyppiä. 

Omistettu kaikille koulfoobikoille <3

Rakkaudella Kyllönen

Tiedon uhka

Tiedon uhka, akvarrellimaalit

Autiotalon pottohauta

JUUJUU.ma

Hyökkään jätkien välistä pallon perään. Tungen jalkaani reidestä alaspäin sohivien mailojen ja jalkojen sekaan. Mailat hakkaavat säärtäni. Vaikka niiden lavattomat varret onkin päällystetty pehmusteella tunnen mustelmien leviävän. Pusken jalkani mailan ja pallon väliin. Saan nilkkaan pari osumaa. Yritän ärhäkkäämmin. Kyynärpäät otetaan käytöön. Osumia tulee joka puolelta. Keskityn palloon. Saan kammettua sen lähemmäs itseäni. Saan sen hyppysiini. Voiton tuulahdus. Joku on eri mieltä. Kyynärpää osuu poskeeni. Hammas lävistää huuleni. Minuun osuman tähdännyt kääntää kylkensä ja jään porukan ulkopuolelle. Sen sekunnin sadasosan takia. Pallo lähtee liikkeelle. Sylkäisen verisen klimpin ja juoksen pallon perään. Sitä kuljettanut vastapuolen pelaaja nostaa mailaa lyödäkseen palloa, ennen kuin ehdin väliin. Maa on liukas. Kengät huonot. Luisun pari metriä haroen ilmaa, kunnes kaadun polvilleni jäälle. Jatkan liukumista. Nauran. Slaidaan mailan ja pallon väliin. Lyönti myöhässä. Eipä osunut palloon, vaan kylkeeni. Pomppaan ylös nopeammin, kuin vastustajani ehtii ymmärtää ja säntään pois plokkaamani pallon perään. Ja kaadun uudelleen. Tällä kertaa jäi liu`ut vähäisiksi, sillä lensin suoraan kyljelleni. Onneksi on olemassa Juuso, joka säntää Anssin perään. Kesken juoksun se heittää mailan menemään ja hyppää. Anssi yrittää väistää hyppäämällä, mutta Juuso saa hänen jaloistaan kiinni. Anssi kaatuu selälleen suoraan komeasta ilmalennostaan. Amerikkalainen jalkapallo on ihan jees. Tekisi mieli näyttää peukaloa, mutta tyydyn nauramaan muiden mukana.

Kipitän naisten perässä jätkien pukukopin läpi pihalle. Uimapuku jäi kotiin, en arvannut varvastanikaan kastavani tällä reissulla. Hämärässä yritän olla kaatumatta. Laituri on liukas. Harpaita kipristelee. Kuu tervehtii vastarannalta. Sen sininen valo makoilee veden pinnalla. Rikon sen ojennetulla jalallani. Vesi on hyytävämpää, kuin ilma. Astun portaikon ensimmäiselle askelmalle. Selkä kaarelle ja kädet yhteen ylös. Katse kuun kautta veteen ja suu kiinni. Ponnistus liukuu pitkälle. Lähden suoraan uimaan takaisin. Päässä painetta. Ei olisi pitänyt sukeltaa. Joku tulee hitaasti alas tikapuita. "Edestä. Täällä on kylmä!" rääyn ja tartun toisella kädellä kaiteesta. Ymmärtäväinen ihminen väistää. Rappuset tuntuvat kylmemmiltä, kuin mennessä. Märät jalkani jäätyvät niihin kiinni. Vesipisarat lentelevät, kun hypin portaita alas pukuhuoneeseen. Jos jätkät tulisi nyt sisälle, ne näkisi erittäin kylmän naisen alusvaatteissa. Toivottavasti joku on laittanut oven lukkoon.  Poikien pukkarista pitää kääntyä saunan läpi tyttöjen puolelle, ennenkuin pääsee kuumaan suihkuun. Juostessa tehty tiukka käännös lennättää minut lattialle. Väistän pienen pöydän ja mätkähdän penkille. Nonni. Sekin vielä. Ei tämä helvetinmoinen kylmyys sitten yksinään riittänyt. En tunne kipua, sillä olen kylmästä turta. 

"Eikö kynttilän pystykkin periaatteessa sammuttamaan kädellä, jos vaan iho kestäisi?" Testataan! Ei ollut tällä kertaa oma ideani, mutta ei se ole niin vakavaa. Asetan kämmeneni kynttilän päälle. Se osoittaa hiipumisen merkkejä. Pakko vetää tulppa irti ennen palaneen nahan käryä. Helvetti, se ei sammunutkaan vielä. Ja minähän tähän pystyn. Pakko. Jätkät kyllä kattoo mua jo, kuin hullua, mutta sellainenhan minä olenkin. Painan kättä kynttilään. Tuikkukippo kuumenee. Hiipuva liekki kannustaa jatkamaan. En pysty lopettamaan loppusuoralla. En saa! Eikä minun täydy. Sillä liekki poltti kaiken happensa. Tukehtui. Murhaaja. Hymy karisee huulille, kun nostan kämmentäni. Yllätyksekseni se jää kiinni kämmeneeni. Kuin valtava, punainen rakkula. Sellainen varmasti sen alla kummitteleekin. Näytän kädessäni itsestään roikkuvaa tuikkukippoa jätkille. Sen imu pakkaa veren rystyspuolelta alas. Kiposta kuuluu plopsahtava ääni, kun irrotan sen kädestä. Se on tulipunainen. Keskellä savun polttama kolo. Painoin kylmää maitolasia siihen, ja toivoin, että nahkat ei jäisi lasin pintaan kiinni. Yritän kuunnella illan ohjelmaa vikisemättä kivusta.

Danko Jones