Metsässä.

Viimeisen tuulen annan
puhaltaa kasvoilleni.
Niin ovi narahtaa jälkeeni
On saasta painunut pohjalle,
vain kirkkaan pinnan näytän.

Kävelen polulla. Olen se polku. Itse itseäni tallaan.
Jären rannalle kövelen. Olen se järvi. Itse itseäni hämmennän.
Pinnan annan tasoittua. Katson sen pintaa. Vaikuttaa tyynmeltä.
Peittää alleen kaiken sen paskan, minkä voit löytää pohjalta.
Suuriksi mutakökkäreiksi. Eiköhän ole aika jo kaivaa ne ylös.
Mutta järvi on suuri ja saasta juuttunut kiinni. En pääse pois.
saan juuriharjan kanssa kontata iäisyyden, ellen saa ketään avuksi.
Mutta jalastani kiinni järveen jäin. Sen saasta pohettani nielee.
Liian pienellä äänellä, mikä ei kuulu tarpeeksi pitkälle jään apua anelee.


Olen aina rakastanut luontoa. Varsinkin metsää. Kun mieli on metsässä, siis eksyksissä on ihanaa päästä sielunmaisemaan. Kaikki värit on niin täyteläisiä ja kauniita. Ne kaikki valot ja varjot, hajut ja tuoksut. Rehellisesti sanottuna en vois elää ilman niitä. Kaarnan tuntu kädessä. sen tuoksu. Vaatteet haisee vielä pitkän aikaa puilta. Niitä sitten illalla imppaan. siinä tuskin kuitenkaan aivosolut kuolee. Vaikka joskus olisi pitkiäkin välejä, etten metässä hiipaile on se vakaa osa minuuttani. Keväällä siellä tulee paljonkin käveltyä. Kun on tämä miettimisvaihe. Että mä vihaankin sitä. Toisaalta nyt tulee parhaat tekstit. Toisaalta teen kaikesta vitun suurta draamaa.